Abigail oli aina uskonut, että rakkaus muodostaa perheen. Kun hänen siskonsa Rachel ja tämän aviomies Jason kamppailivat lapsettomuuden kanssa, Abigailin sydän särkyi. Niinpä kun he pyysivät häntä kantamaan lasta sijaisäitinä – lasta, joka biologisesti olisi heidän – Abigail suostui ilman pienintäkään epäilystä. Hänen miehensä Luke seisoi rinnalla, tietäen, että tämä lahja oli paljon suurempi kuin pelkkä biologia.
Raskaus oli täynnä toivoa ja iloa. Rachel osallistui kaikkiin vastaanottoihin, maalasi lastenhuonetta, ja jopa Abigailin neljä poikaa kinastelivat siitä, kuka olisi vauvan suosikkisukulainen. Jokainen potku, jokainen virstanpylväs sai unelman tuntumaan käsinkosketeltavalta – kunnes synnytys murskasi Abigailin odotukset.
Rachel ja Jason saapuivat sairaalaan vasta kaksi tuntia Abigailin synnytyksen jälkeen. Heti kun he näkivät vauvan, heidän kasvonsa jähmettyivät. „TÄMÄ EI OLE SE VAUVA, JONKA ODOTIMME. EMME HALUA SITÄ“, Rachel huusi. Sanat tuntuivat lävistävän Abigailin sydämen kuin veitsi. Jason lisäsi: „Me halusimme pojan. Me tarvitsemme pojan.“ Rakkaus – niin kuin näytti – muuttui yhtäkkiä ehdolliseksi, ja Abigailin sydän särkyi epäuskoon.
Mutta kun vauva, Kelly, nukkui hänen sylissään, Abigail tiesi, mitä tehdä. Hän kieltäytyi antamasta ennakkoluulojen päättää lapsen arvosta. Rachel ja Jason ohjattiin ulos, kunnes he olisivat valmiita kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Abigail päätti hiljaa, että jos siskonsa ei kykenisi näkemään Kellyn arvoa, hän adoptoisi tämän itse. Hänen sydämessään oli tilaa vielä yhdelle lapselle, yhdelle elämälle, jota suojella ja rakastaa.
Päiviä myöhemmin Rachel palasi – muuttuneena, katuvana ja valmiina oppimaan, miten olla äiti, jonka tytär ansaitsi. Yhdessä, Abigailin johdolla, he alkoivat rakentaa luottamusta ja perhettä uudelleen. Kelly, vauva, joka oli kerran hylätty “väärän” sukupuolen takia, oli kipinä, joka näytti kaikille, että perhe ei synny odotusten täyttämisestä – vaan ehdoitta rakastamisesta.